Munkkiniemen Tolstoi
Jari Ehrnrooth on kulttuurintutkija, jonka mielestä läntinen kulttuuri on tuhoutumassa. Ongelma on hyvinvointi.
Totta kai Jari Ehrnrooth on juossut maratoneja.
Aiemmin hän juoksi kilpaa. Kaksi kertaa päivässä, aamuisin ja iltaisin, hän laittoi lenkkarit jalkaan ja juoksi. Ohitti satoja kertoja samat Keskuspuiston maamerkit, osasi katsoa kelloa kilometrin välein. Keho oli jatkuvassa kehitystilassa, valmistautumassa tulevaan lenkkiin tai palautumassa edellisestä, yli 150 kilometriä juoksua viikossa.
Urheilussa oppii itsekuria, kestävyysjuoksussa äärimmäistä itsekuria. Toisto pysäyttää aivot, katkaisee itsetarkkailun. Vapauttaakin, toisinaan. Vammariski kasvaa joka askeleella, elimistö on pakotettu juoksemaan lisää ja lisää.
Kaikki pitää ansaita yksin. Hiellä ja tuskalla. Itse tekemällä. Yksilölaji, jota vain harjoitellaan ryhmässä. Ei voi hidastaa ja katsoa, jäävätkö muut jälkeen. Ennätyksen parantamiseen neljällä minuutilla kului viisi vuotta. Itsekuria. Sellaista pitäisi opettaa kaikille jo lapsena, Ehrnrooth sanoo ajattelevansa, ei pidä odottaa, että asiat tulevat annettuina.
Enää Ehrnrooth ei harjoittele parantaakseen aikaansa, vaan hyvinvointia ja kuntoa ylläpitääkseen. Kilpaileminen jäi, kun hän täytti viisikymmentä. Syntymäpäivien kunniaksi hän juoksi viidenkymmenen kilometrin lenkin.
Tuli leikkauksia: polvi ja nilkka. Hän teetätti ne yksityisellä. Itse aiheutetut vammat.
”Niin sen minun mielestä pitäisikin mennä.”
Ehrnrooth näyttää kestävyysurheilijalta. Ruumiinkulttuuria harjoittavalta akateemiselta sikariharrastajalta. Hän on pukeutunut istuvaan petrolinväriseen pukuun, epäilemättä mittatilausta, ja ruskeisiin nahkakenkiin.
Olemus on rauhallinen ja huoliteltu. Harmaantunut tukka on siististi ajeltu.
Kuulapäinen rodunjalostaja, netissä kirjoitetaan, Ayn Randin abortoimaton sikiö.
Ehrnrooth hymyilee hienoisesti.
”Niin, fasisti, sanovat. Olen tottunut siihen.”
Niin käy aina, kun puhuu yksilön vastuun puolesta, Ehrnrooth sanoo.
Eikä hän aivan väärässä ole. Kun Elina Lepomäki arvosteli ajatuspaja Liberan tutkimusjohtajana työmarkkinajärjestöjä keinotekoisen palkkatason ylläpitämisestä, vastasi ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne tiedotteella, jossa kutsui kritiikkiä äärioikeistolaiseksi ja tiedusteli, milloin ja mille rajalle on odotettavissa kyydityksiä.
Lepomäki on ajatusmaailmaltaan klassinen liberaali, mutta Ehrnrooth taas, hänestä ei oikein ota selvää. Hän on oikeistokonservatiivilta vaikuttava sivistynyt, josta ei ihan erota, onko hän Vanhan testamentin moraalin perään haikaileva ikämies vai sittenkin radikalisoitunut kokoomusnuori. Yksi niistä entisistä taistolaisista, jotka tuntuvat näkevän taistolaisuutta kaikkialla.
Dosentti, kirjailija ja kulttuurintutkija, joka omasta mielestään ei provosoi, vaan vain kritisoi asioiden vallitsevaa tilaa.
Ehrnrooth kirjoittaa yleensä iltapäivisin. Munkkiniemeläisessä kaksiossa, omassa rauhassa. Tytär on jo aikuinen, kihlattu asuu omassa asunnossaan.
Työn alla on synteesi Ehrnroothin omasta ajattelusta. Työnimi on vaatimattomasti: Ihmisyys. Kustantaja oli ehdottanut, vaikka oli kirja omassakin mielessä ollut, jossain sopukoissa.
Kirjan teesi on, että olemme matkalla kohti tuhoa, jos jatkamme hyvinvoinnin tavoittelua.
Ei ole ihan helppoa selittää, miten ja miksi. Ehrnrooth pitää puolentoista tunnin luennon valistusajan vapauskäsitteestä ja kantilaisesta velvollisuusetiikasta, siteeraa ulkomuistista Yhdysvaltojen perustuslakia ja löytää itsestään Tolstoin piirteitä.
”Tolstoi sanoi olevansa totuuden rakastaja. Minä pidän itseäni totuuden rakastajana.”
Ja äärimmäisyydet, niissäkin on samaa. Maraton-aikaa oli parannettava niin pitkälle kuin oli mahdollista. Ja kun Ehrnrooth alkoi harrastaa sikareita ja kirjoittaa niistä – kirjoja on kaksi, yhdessä kulttuurivaikuttaja Olli Alhon kanssa – oli maisteltava kaikki maailman sikarit.
”Tolstoilla oli taipumusta viedä loogiset johtopäätökset aivan perille asti. Minun mieleni toimii vähän samalla tavalla.”
Tolstoi ei tosin tule ihan ensimmäisenä mieleen, kun Ehrnrooth kirjoittaa johtopäätöksiään kolumneiksi tai kertoo niistä lehtijutuissa.
Viimeisin kirjoitus on kesäkuun alusta. ”Vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain. Anarkistiset parasiittiunelmat romahtavat, jokaisen yksilön velvollisuuksien rima nousee ja koko kulttuuri pääsee kehittymään korkeammalle eettiselle tasolle.”
Se on kaikkien aikojen kommentoiduin Ylen vieraskolumni.
Sisällissodan perintöä käsittelevässä kolumnissa hän kirjoitti, ettei pohjoismaista hyvinvointia voida enää kehittää sosialismin pohjalta, kuten tähän saakka, vaan ”eettisen liberalismin ja vastuullisen yksilönvapauden” pohjalta.
On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.
Jari Ehrnrooth on ollut julkisuudessa kaksikymmentäviisi vuotta ja kaksikymmentäviisi vuotta hän on kritisoinut yhtä ja samaa asiaa. Konsensusta.
Kritiikki alkoi 1990-luvun alussa, eikä se ollut kolumni tai tviitti, vaan väitöskirja. Työväenliikkeen luokkavihaa ja vallankumousoppeja käsitelleen väitöksen hyväksymistä seurattiin radiodokumentissa. Vastaväittelijän, sosiologi Risto Alapuron kanssa kiisteltiin hyvätapaisesti, käytiin lounaalla ja päädyttiin karonkkaan.
Julkinen keskustelu oli tuohon aikaan vapaampaa, niin Ehrnrooth muistelee. Neuvostoliitto oli juuri romahtanut.
”Erilaiset näkökulmat saivat olla vapaasti esillä, kukaan ei pyrkinyt siihen, että on yksi oikea totuus.”
Ehrnrooth oli ankara ja perusteellinen opiskelija. Hän sanoo lukeneensa hindujen ja taolaisten pyhät kirjat ennen kuin täytti 15 vuotta. Ja Raamatun, kannesta kanteen.
Taistolaisuuden esiin nostaminen tuntuu hieman epäreilulta, sillä Ehrnrooth kuului liikkeeseen teini-ikäisenä. Hän tankkasi Marxin Pääomaa peruskoulun viimeisellä luokalla harrastelijoiden opintopiirissä, liittyi teinikuntaan ja nuortaistolaisiin. Kommunistinen järjestelmä vaikutti ihmiskunnan pelastukselta, Marx ylittämättömältä nerolta.
Mutta on taistolaisuudella ollut vaikutusta. Se auttoi ymmärtämään väitöskirjassa käsiteltyjä tunteita. Auttaa nytkin, Ehrnrooth sanoo.
”Olen ajatellut ihmisiä, jotka nyt reagoivat puheenvuoroihini hyvin voimakkaasti. Ymmärrän heitä. Taistolaisuus oli lahko. Oma minä on kollektiivisen uskomusjärjestelmän varassa, eikä järjestelmää voi kyseenalaistaa, koska silloin persoonan tukirakenne horjuu.”
Yliopistossa aate jäi. Ehrnrooth teki kaksi gradua ja lisensiaatintyön, pääsi julkkisajattelijoiden piireihin. Keskustelemaan moniäänisesti ja pidäkkeettömästi.
Tai ehkä Ehrnrooth muistaa väärin, ehkä aika on kullannut 1990-luvun hengen.
Heti väitöskirjaa seuranneena vuonna hän osallistui filosofi Ilkka Niiniluodon työryhmään, jonka silloinen pääministeri Esko Aho asetti laatimaan puheenvuoron Suomen ”henkisestä tilasta ja tulevaisuudennäkymistä”. Ryhmään kuului professoreita ja toimittajia.
Mietinnössä kuvataan silloista keskusteluilmastoa aggressiiviseksi ja tulehtuneeksi, syyllisiä etsiväksi, omia reviireitä puolustavaksi, muiden mielipiteitä epäkunnioittavaksi ja vähätteleväksi ja keskustelunaloituksia ennakkoluuloisesti alasampuvaksi.
Omassa puheenvuorossaan Ehrnrooth kirjoitti, että Suomessa ihmiset lassotaan ”kaikenkattavan yhteenkuuluvuuden liekanaruun”. Hän vaati kansallista terapiaprojektia.
”Kun ihmiset eivät muuta keksi, he alkavat palvoa ruokaa lautasella. Historiallisesti se on yleensä merkki todellisesta rappiosta.”
Juokseminen alkoi vuosituhannen vaihteessa.
Se oli terapiaa, tapa tutkiskella itseä. Päästä irti hedonistisista ruumiintarpeista, Ehrnrooth sanoo. Vähän kuin psykoanalyysiä lenkkitossut jalassa.
Maratonennätys: 2 tuntia 51 minuuttia.
Se ei ole sunnuntailenkkeilijän aika. Se on ihmisyyden velvoite. Saada itsestään irti kaikki mikä irtoaa.
Muidenkin tulisi asennoitua niin, yrittää paremmiksi, kehittyä.
Siksi vastikkeettomasta palvelujärjestelmästä tulisi luopua, Ehrnrooth sanoo. Palveluiden pitäisi olla sitovia, samalla tavalla kuin oppivelvollisuuden: vastineeksi maksuttomasta koulutuksesta ihmisellä on velvollisuus suorittaa se.
Jos sosiaaliturva on maksutonta, ihmisen on myös itse autettava itseään.
Jos terveydenhuolto on maksutonta, järjestelmään tulee sisältyä velvollisuuksia huolehtia omasta terveydestä. Ehrnroothin ihanneyhteiskunnassa hoitosopimukseen sisältyy vastavuoroisuutta: lääkäri hoitaa elintapasairauksia ja potilas lopettaa tupakoinnin. Tai alkoholinkäytön. Tai rasvaisen ruuan syömisen.
Maratonennätyksen aikoihin Ehrnrooth irrottautui yliopistosta ja tutkijayhteisöstä. Hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi ja alkoi kehitellä omaa teoriaansa hyvinvointivaltiosta. Löysi lapsuudessa vaalimansa hengellisyyden uudelleen.
”Hyvinvointi ja onnellisuus ovat saavutettavissa. Sitten kun ne on saavutettu, niin so? Sitten me olemme hyvinvoivia ja onnellisia.”
Se ei riitä. Jos riittää, kulttuuri pysähtyy latteaan tarpeiden tyydyttämiseen. Käy kuin roomalaisille pidoissa: sivilisaatio tuhoutuu. Tilalle tulee toinen, kehittyvämpi ja nälkäisempi kulttuuri.
”Kun ihmiset eivät muuta keksi, he alkavat palvoa ruokaa lautasella. Otetaan siitä kuvia, vau kuinka hienoa. Jos vähän etäännytetään ja katsotaan historiallisesti, se on yleensä merkki todellisesta rappiosta.”
Ehrnrooth on oppinut olemaan juuri välittämättä ruuasta.
Hän syö samaa monta päivää putkeen.
Rutiinit, säälimätön itsekuri, vapauttavat keskittymään. Yhdistämään asioita, jotka eivät suoranaisesti liity toisiinsa.
Kilpajuoksemisen lopettaminen oli vaikeaa. Juokseminen oli kuin addiktio. Olisi tehnyt mieli mitata suorituskuntoa, katsoa jatkuvasti kelloa, tarkkailla vauhtia. Piti tehdä töitä, että päämäärän sai muutettua.
Kuusi vuotta sitten Ehrnrooth vietti talven Portugalissa. Hän oli syyskuun lopusta toukokuun alkuun yksin. Tyhjässä, lomalaisten kylmäksi ajaksi hylkäämässä kerrostalossa. Vain talonmies yskimässä pohjakerroksessa.
Hän kirjoitti kaksi kirjaa, toimitti ystävänsä Pentti Holapan muistelmat.
Kun ne olivat valmiit, jäljellä oli kaksi viikkoa.
Ehrnrooth ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi päämäärätöntä lenkkiä ja katsoi saippuaoopperoita portugaliksi, jota ei osaa. Laski päiviä.
Se oli hirveintä, mitä hän oli vähään aikaan kokenut.