Ville Laakso & Juha Ruohonen Begrafningsplats i skogen – itäsuomalaisia hautapaikkoja nimistössä ja maastossa Johdanto Paikannimiä on hyödynnetty suomalaisessa arkeologiassa suhteellisen vähän. Maastoinventoinneissa kiinnitetään usein huomiota peruskarttojen Linna-, Lapin- yms. nimiin, mutta nimistön hyödyntäminen ei tapaa olla järjestelmällistä. Järjestelmällisyys sen käytössä veisikin usein liian paljon aikaa sopiakseen tutkimuksen tavanomaiseen aikatauluun. Muutamissa kirjoittajien tekemissä kenttätöissä on viime vuosina kiinnitetty huomiota hautapaikkoihin, joihin liittyy niiden hautauskäyttöön viittaavia paikannimiä.1 Tässä kirjoituksessa pohditaan kenttätöissä kertyneiden kokemusten ja yhden esimerkkitapauksen valossa sitä, missä määrin paikannimistöstä voi olla arkeologisen tutkimuksen apuvälineeksi. Lienee aivan yleismaailmallinen ilmiö, että jälkeen jääneille on tärkeää muistaa ne paikat, joihin yhteisö on vainajiaan haudannut. Tämän tarpeen yksi ilmenemismuoto on se, että ao. kohteisiin liittyy runsaasti paikkojen luonnetta selittäviä paikannimiä, Itä-Suomessa erityisesti Kalma- ja Kalmisto-nimistöä (kartta 1). Tieto kohteista on voinut säilyä nimistössä pitkään sen jälkeenkin, kun hautapaikat ovat jääneet pois käytöstä. Nimiaineistosta ja sen mahdollisuuksista Nykyisissä peruskartoissa paikannimiä on runsaasti, mutta arkeologisen tutkimuksen kannalta ongelmana on aineiston otosluonteisuus. Vuonna 2007 Suomen peruskartoissa esiintyi kaikkiaan 807 107 nimeä – keskimäärin 2,06 nimeä neliökilometrillä.2 Luovutetun Karjalan ennen sotia valmistuneissa maastokartoissa on lisäksi noin 37 300 paikannimeä.3 Kartoissa esiintyy siten vain pieni osa käytössä olevasta paikannimistöstä, jonka kokonaismääräksi on nykyrajojen sisällä arvioitu ainakin kolme miljoonaa ja luovutetussa Karjalassa vähintään 300 000.4 Karttanimistöön sisältyy varsin usein kirjoitusja sijaintivirheitä. Laajempaa arkeologista tutki116 musta ajatellen yksittäisten nimien poimiminen paperikartoista on ollut vaivalloista; nykyisin peruskarttanimistö on käytettävissä myös tietokantana (MML PNR) tai internetin karttapalveluiden kautta. Mainitut virhetekijät toistuvat sähköisessäkin aineistossa. Myös luovutetun Karjalan 1:20 000 -mittakaavaisilta kartoilta poimitusta nimistöstä on julkaistu kattavat hakemistot.5 Historiallisista kartoista ja niihin liittyvistä selityksistä saattaa löytyä peruskartoille päätymättömien arkeologisten tai ainakin arkeologia kiinnostavien kohteiden nimiä. Vanhan karttamateriaalin käyttäminen etenkin laajoilla inventointialueilla on kuitenkin hankalaa ja edellyttää vanhojen käsialojen tuntemusta. Toisaalta hyöty on kiistaton, sillä samalla voidaan tarkastella alueen maankäytön historiaa vuosisatojenkin taakse. Historiallinen kartta-aineisto on nykyisin keskitetty lähinnä Kansallisarkistoon Helsinkiin ja Maanmittauslaitoksen Kartta-arkistoon Jyväskylään. Maakunta-arkistoissa sekä Maanmittauslaitoksen alueellisissa toimipisteissä säilytettävät karttojen mikrofilmi- ja mikrokorttikopiot ovat heikon laatunsa vuoksi tarkempaan tutkimukseen kelvottomia. Nykyisin kartoista ja asiakirjoista on myös saatavilla digitaaliseen muotoon skannattuja hyvälaatuisia kopioita. Vanhaa paikannimiainesta esiintyy runsaasti historiallisissa asiakirja-aineistoissa, joista osa on myös painettu.6 Kiinnostavia paikkojen nimiä mainitaan satunnaisesti myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmissa, erityisesti sen historiallisia ja paikallistarinoita käsittävissä keräelmissä. Karttoja ratkaisevasti laajemman aineistolähteen muodostaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskus (Kotus) Helsingissä: sen Nimiarkistoon (NA) on maastamme tällä hetkellä kerätty noin kolme miljoonaa nimilippua suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä paikannimiä.7 Arkiston aineisto on kerätty paperisille nimilipuille, joista ilmenevät nimien murreasut, rinnakkaisnimet, paikan laji sekä sijaintitieto (usein kartalle merkittynä). Kartta 1. Kalma (ympyrä) ja Kalmisto (vinoneliö) -nimistö Suomessa (MML PNR ja Karjalan karttanimet). Map 1. Places with kalma (circles) and kalmisto (diamonds) names in Finland (according to the MML PNR and Karjalan karttanimet registers). Yleensä myös tieto nimiin liittyvistä tarinoista ja arvelluista etymologioista on talletettu. Aineiston kerääjiä on ollut lukuisia, ja sen taso vaihtelee nimistä kertoneiden informanttien mukaan. Lisäksi keruutilanne eri pitäjissä vaihtelee huomattavasti. Nimiarkiston aineistosta tällä hetkellä vain pieni osa on käytettävissä sähköisessä muodossa: ns. paikannimipankissa on otoksittaisia aineistoja, joiden käyttöön vaaditaan käyttölupa. Vanhempaa aineistoa on myös mikrofilmattuna eri yliopistojen kokoelmissa. Arkiston kokoelmia hyödyntäviä keräelmiä saattaa löytyä myös painettuna erilaisista kotiseutujulkaisuista (esim. Kustavin paikannimiluettelo). Itä-Suomen osalta painettuja keräelmiä on julkaistu melko vähän; laajan aineiston käsittävistä perusteoksista mainittakoon Viljo Nissilän Vuoksen paikannimistö I (1939) sekä Suomen Karjalan nimistö (1975). Kalma-nimistön etymologia ja esiintyminen Etymologisten sanakirjojen mukaan kalma merkitsee ennen kaikkea hautaa tai hautapaikkaa, mutta myös kuollutta, tautia tai manalaa.8 Kalma-paikannimien onkin perinteisesti katsottu ilmaisevan vanhojen hautapaikkojen sijaintia.9 Maanmittauslaitoksen paikannimirekisterin ja luovutetun Karjalan kartta-aineiston nimistön perusteella kalma-sanan tai sen johdannaisen (pois lukien Kalmisto-nimi) sisältäviä paikkoja on Suomessa noin 440.10 Peruskarttanimistön Kalma-paikannimistä on niiden perus- eli jälkiosan perusteella saaria, kareja, särkkiä tai luotoja hieman yli 200 sekä niemiä noin 50. Loput ovat lähinnä mäkiä ja kankaita sekä vesistöalueita ja soita. Eri aineistokokonaisuuksien vertailemiseksi todettakoon, että Nimiarkiston yleiskokoelmissa on tietoja yksistään yli 250 erillisestä Kalma(n)- tai Kalmo(n)saaresta. 117 Vaikka kyseisen nimiryhmän hajaesiintymiä on myös läntisessä Suomessa, keskittyy levintä selvästi itämurteiden alueelle. Erityisen runsaasti kohteita on Etelä-Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa. Paikallisista murreeroista johtuen kalma-johdannaisten kohteiden nimiasuissa on jonkin verran vaihtelua: itämurteiden itäisellä levikkialueella PohjoisKarjalassa, Kainuussa ja Savon itäosissa käytetään Kalmo-muotoa, kun taas tämän länsipuolella kohteita kutsutaan useimmiten Kalma-nimillä. Näiden lisäksi käytössä on harvinaisempia Kalme-, Kalmi- ja Kalmu-muotoja. Erot nimiasuissa ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin vähäisiä.11 Etenkin SisäSuomessa sijaitsevia paikkoja on perinteisesti pidetty historiallisella ajalla käytössä olleina pysyvinä tai tilapäisinä hautapaikkoina. Kalmo-nimisiä paikkoja esiintyy myös Karjalan kannaksella; näitä on perustellusti pidetty vakavasti otettavina arkeologisina kohteina.12 Asiakirjamainintoja Kalma-nimen sisältävistä paikoista alkaa ilmaantua erityisesti 1500- ja 1600-lukujen veroluetteloihin ja raja-asiakirjoihin.13 Näistä huolimatta Kalma-nimistö tulee suhteellisen harvoin esille historiallisissa dokumenteissa. Tämän voi olettaa johtuvan siitä, että ne eivät pääsääntöisesti kuulu sellaiseen asutusnimistöön, joka käy ilmi asiakirjoista. Syy on selkeä: kohteilla ei niiden pienen pinta-alan ja vallitsevan maaperän vuoksi ole juurikaan ollut taloudellista merkitystä – ne ovat olleet viljelyn ja muun toimeentulon kannalta toisarvoisia, eivätkä ne ole kiinnostaneet verottajaa. Varhaisista Kalma-nimen esiintymistä mainittakoon esimerkkinä Sulkavan nykyisen kirkonkylän eteläpuolella sijaitsevat Kalmoranta ja Kalmoniemi, jotka esiintyvät 1640-luvun maakirjakarttojen selitysosioissa; Kalmorannasta (”Kalmoi Rando”) on asiakirjatieto jo 1560-luvulta.14 Vuonna 1789 Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander kuvaili pääteoksessaan Mythologia Fennica nämä kohteet lappalaisten ja maan muinaisten asukkaiden metsissä ja saarissa sijaitseviksi hautapaikoiksi, joita taikauskoiset kunnioittivat ja joista he kaivoivat vanhoja luita taikojansa varten.15 Hänen mukaansa paikat olivat: ”… i synnerhet sådane, som finnas än i skogar och på holmar efter Lapparne och fordna landets invånare, för hvilka de vidskepplige bära mycken aktning, och upgräfva där fordna lik til sina trollskap. Sådane finnas flerestädes i Finland, t. ex. Sijkajoki Socken vid Frantzila Capell, Pungerå gamla kyrkogård, och Kalma-saari i Mangila träsk etc.” käytössä edelleen.16 Lähes puolesta arkeologisesti kaivetuista Karjalan ristiretki- ja keskiajan hautapaikoista on kirjattu tähän liittyvä paikannimi, yleensä Kalmisto-alkuinen, esimerkiksi Kalmistomäki, Kalmistopelto tai pelkkä Kalmisto.17 Kalmisto-nimiä on 1900-luvun peruskartoille tai niitä vastaaville topografisille kartoille päätynyt suhteellisen vähän, vain noin 35. Paikannimiarkiston pitäjänkokoelmassa nimiä on kuitenkin noin 140. Niiden levintä keskittyy selvästi Käkisalmen Karjalaan (kartta 2), ja siellä nimistö on jo varhain yhdistetty ortodoksiväestöön. Jo vuonna 1833 ns. Vanhan Suomen oloja kuvannut Frans P. von Knorring kirjoitti:18 ”…de öfverallt befinteliga Ryska Kyrkoplatser, kallade Kolmisto, Wenähen Kirkko maa, bevittna en tidig och allmän tillvarelse af denna Religion.” Termi ”ryska” viittaa tässä yhteydessä nimenomaan ortodokseihin, ei venäläisiin, sillä vanhassa ruotsin kielessä ortodoksikarjalaisista käytettiin yleisesti tätä termiä.19 Kalmisto määritellään melko yksityiskohtaisesti jo Christfrid Gananderin käsikirjoitukseksi jääneessä suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon vuodelta 1797. Teoksessa tämännimiset paikat selitetään vanhojen kirkkomaiden sekä metsissä ja saarilla sijaitsevien hautapaikkojen lisäksi ortodoksikarjalaisten hautausmaiksi, joilla järjestettyjä rituaaleja tekstissä myös kuvataan:20 ”Kalmisto, begrafning plats i skogen, gammal kyrkogård, lucus sepulchralis, kalmisto (vid. karsikko & lyyli) steen ryssior wid ryska gräntsen där lijk begrafwas, dijt ock offras af all mat: på dessa begrafnings platser sörja de, sitta och äta 5. a 6 weckor efter; sedan far eller mor, bror eller syster blifwit begrafen.” Jo muutamaa vuotta aiemmin Ganander oli kuvannut kohteita esittäen samalla niiden käytölle käytännönläheisen perustelun – pitkät matkat kirkolle:21 ”Som det blefwe altför swårr, i anseende til den långa wägen, för de aflågsnare hemmansåboerne, at föra sina lik til Kyrkorna, så hafwa de sina särskilda Begrafningsplatser (på finska Kalmisto), hwarest liken nedsättas i jorden, och sedan af Prästen wid hans wanliga Sockenresor, jordfästas.” Kalmistoon kiistatta viittaava paikannimi Kalmist esiintyy Viljo Nissilän mukaan vuonna 1613 Käkisalmen Karjalan Pyhäjärvellä maa-alueen nimenä.22 Erkki Kuujon mukaan ”venäläistä” kalmistoa on Sortavalan kaupungin reunalla vuonna 1697 kutsuttu paikannimellä Callmo.23 Kalmisto-nimet Kalmat ja Kalmistot maastossa Kalmisto on hautapaikan nimityksenä ilmeisesti hyvin vanha; ortodoksien keskuudessa se on Seuraavassa tarkastellaan lähemmin Kalma- ja Kalmisto-kohteisiin liittyviä maastohavaintoja. 118 Kartta 2. Kalma (ympyrä) ja Kalmisto (vinoneliö) -nimien levintä johdannaisineen ItäSuomen alueella (MML PNR ja Karjalan karttanimet). Mustalla viivalla on merkitty 1400–1600-lukujen Käkisalmen Karjalan (-läänin) länsiraja. Katkoviivalla on merkitty Maanmittauslaitoksen aineiston kertymiseen vaikuttanut, toisen maailmansodan seurauksena syntynyt aluejako. Map 2. Kalma (circles) and kalmisto (diamonds) names in Eastern Finland (according to the MML PNR and Karjalan karttanimet registers). The black line marks the western border of Käkisalmi Province in the 15th–17th centuries. The dashed line marks the border after World War II which affects the representativeness of the MML place-name material. Esimerkkiympäristöinä toimivat itäsavolainen Kalmosaarikeskittymä Heinävedellä sekä Kalmisto-nimisten kohteiden keskittymä nykyisen Etelä-Karjalan pohjoisosassa ja PohjoisKarjalan eteläosassa, vanhassa Käkisalmen Karjalassa. Tavoitteena on saada kohteiden luonteelle jonkinasteinen selitys nimistön ja arkeologisten havaintojen perusteella. Samalla nimistö kertoo tietyntyyppisten arkeologisten kohteiden levinnästä. Itä-Savon Kalmot Heinävedellä keväällä 2001 tehdyn hautapaikkainventoinnin24 pääasiallisena lähdemateriaalina toimi 1902 julkaistu Rantasalmen kihlakuntakertomus,25 jonka aineisto on kerätty lähinnä 1880-luvulla. Täydentävää materiaalia kerättiin nykynimistön ja Nimiarkiston kokoelmien ohella mm. Museoviraston Kansatieteen keruuarkistosta sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistosta. Suoria kirjallisia aikalaislähteitä Heinäveden kohteista tai niiden käytöstä ei ole säilynyt. Kohteisiin liittyvä tausta-aineisto koostui hautapaikkoihin viittaavan nimistön ohella perimätiedoista, paikallistarinoista sekä aikai- semmista havainnoista, kuten luulöydöistä. Paikkojen aikaisempi arkeologinen tutkimus on ollut hyvin vaatimatonta. Arkeologeja eivät kohteet lukuisista eri syistä johtuen ole aikaisemmin juurikaan kiinnostaneet.26 Vuoden 2001 tut-kimuksessa pyrittiin arkeologisten kysymysten lisäksi selvittämään nimistön ja perimätiedon käytettävyyttä inventoinnin apuna. Tutkimus tehtiin Heinäveden nykyisen kunnan alueella, joten rajaukseen sisältyi myös muutamia historialliseen Leppävirtaan kuuluneita, vasta 1800-luvulla Heinäveteen liitettyjä kohteita. Inventoinnin yhteydessä tarkastettiin kaikkiaan 15 kohdetta, joista kahteentoista sisältyi Kalmo(joskus myös rinnakkaismuotona Kalma-) tai Kalmisto-nimi. Jälkimmäisestä nimityypistä tosin ainoa, Rummukkalanjärven itärannalla sijaitseva Kalmistoniemi, on paikan uudehko nykykarttojen tuntema nimiasu; varhaisemmissa kartoissa ja paikkaa koskevissa arkistolähteissä kohde esiintyy ainoastaan muodossa Kalmaniemi.27 Tarkastetuista kohteista kolme voitiin luulöytöjen perusteella luokitella varmoiksi kalmistoiksi. Näiden lisäksi viidessä kohteessa havaittiin selkeitä hautapainanteita, jotka viittaavat paikkojen käyttöön joko väliaikaisina tai pysyvinä hautapaikkoina. Koska varsinaisia 119 kaivaustutkimuksia ei paikoilla tehty, on näiden kohteiden tarkempi luonne jätettävä toistaiseksi avoimeksi. Edellä mainittujen kohteiden ohella Heinävedellä tarkastettiin kolme Hauta-alkuista saarta, jotka kaikki osoittautuivat maastohavaintojen perusteella tervahautakohteiksi. Käkisalmen Karjalan Kalmistot Käkisalmen Karjalan osalta tässä tarkasteltava alue on rajattu lähinnä historiallisin perustein; se kattaa sen osan nykyisin Suomelle kuuluvaa Karjalaa, joka jäi vuosien 1323 ja 1595 rauhanteoissa rajan itäpuolelle, ja joka kuului keskiajalla Kurkijoen laajaan pogostaan: Kiteen, Kesälahden, Uukuniemen, Saaren, Parikkalan ja Rautjärven kunnat (vuoden 2004 kuntajaon mukaan).28 Kirjallisia aikalaislähteitä ei keski- ja uuden ajan hautapaikoista ole juuri lainkaan, joten arkeologinen tutkimus on käytännössä ainoa keino saada niistä tarkempia tietoja. Aiheen arkeologiselle tutkimukselle laskettiin vahva perusta jo 1800luvun lopun kihlakuntainventointien yhteydessä.29 Kihlakuntakertomukset ovat käyttökelpoista perustutkimusta, sillä niissä mainitaan suuri osa alueelta nykyäänkin tunnetuista kalmistoista. Tiedot yksittäisistä kohteista ovat kuitenkin suppeita ja kohteiden paikallistaminenkin niiden perusteella usein vaikeaa. Myöhemmissä alueen muinaisjäännösten perusinventoinneissa ei historiallisen ajan hautapaikkoja ole otettu huomioon kuin poikkeuksellisesti.30 Yksittäisistä kalmistokohteista on käytettävissä muutamia arkeologin tekemiä tarkastuskertomuksia, mutta niitäkin vasta 1980-luvun lopulta lähtien.31 Suurin osa tässä käytetyistä tiedoista perustuu Etelä-Karjalan pohjoisosien kyläkalmistojen inventointiin32 sekä Kiteen ja Kesälahden rautakauden–historiallisen ajan kohteiden inventointiin.33 Ainoa arkeologisin kaivauksin tutkittu kalmisto alueella on Uukuniemen Papinniemi. Käkisalmen Karjalan tässä käsiteltävä aineisto käsittää 28 varmaksi määriteltyä kalmistoa.34 Kuuteentoista kohteeseen sisältyy Kalmistonimi, neljään Kalma- tai Kalmo-nimi. Paikannimiaineisto oli tärkeässä asemassa jo kohteiden paikallistamisessa, mutta koska myös kaikki muut mahdolliset hautapaikkoihin viittaavat tiedot (luulöydöt, perimätieto jne.) huomioitiin, tuloksia pohdittaessa kehäpäätelmien todennäköisyys on rajoitettu. Havainnot Molempien tutkimusalueiden kenttätöiden perusteella voi todeta, että pelkkä murre-ero 120 ei selitä eroa kohteiden nimissä, vaan myös maastohavainnot ovat erilaisia. Kalma-nimiin liittyvät kohteet sijaitsevat usein pienissä asumattomissa saarissa tai niemillä, lähellä historiallista asutusta, mutteivät juuri koskaan asutuksen keskellä. Kohteissa on havaittavissa usein hautapainanteita, muttei muita rakenteita. Hautamaisilla painanteilla, milloin niitä tavataan, ei ole säännönmukaista suuntaa: niihin on vaikuttanut erityisesti paikan topografia. Esinelöytöjä ei paikkoihin juurikaan liity. Kalmisto-nimiin liittyvät kohteet sijaitsevat historiallisen ajan asutuksen keskellä tai sen kyljessä, mäkien päällä tai niiden rinteillä, vesistöjen tuntumassa. Tutkimusalueen kohteet eivät sijaitse asumattomissa saarissa, mutta Pohjois-Karjalassa ja Vienassa tämäntyyppisiä kohteita on myös saarissa vanhan asutuksen edustalla.35 Osalla kohteista on todettu painanteita, muutamissa tapauksissa myös (yleensä vain karkeasti muokattuja) hautakiviä. Painanteiden suunta on yleensä itä–länsi. Löytöjä on tullut esille kohtuullisen usein: yleisimpiä ovat saviastian palat ja rahat, joskin usein on vaikea sanoa, kuuluvatko löydöt hautaamiseen vai johonkin muuhun ihmistoimintaan samalla paikalla. Mainittakoon, että Kurkijoen Kuuppalan Kalmistomäestä on saatu irtolöytönä ortodoksinen metalli-ikoni.36 Myös kohteisiin liittyvä perimätieto on luonteeltaan erilaista: Kalmisto-kohteisiin liittyy usein perimätietoa kirkkorakennuksista, Kalmokohteisiin erittäin harvoin. Kalmistoihin yhdistetään usein perimätietoa ortodoksisuudesta. Kalma-traditioon taas liittyy tarinoita erityisesti sotilaista ja isostavihasta, erilaisista epidemioista ja kohteiden väliaikaisuudesta (ns.kesäkalmistot). Huomionarvoista on, että Itä-Suomesta tunnettuihin varmoihin sotilashautoihin ei näytä liittyvän mitään tiettyä nimistöä, perimätietoa kylläkin. Kohteiden ominaisuuksia on koottu taulukkoon 1. Nimistö etnisyyden jälkenä Kohteet, joihin liittyy Kalma-nimistöä, ovat tähänastisten melko suppeidenkin arkeologisten maastohavaintojen perusteella erilaisia kuin ne, joihin liittyy Kalmisto-nimistöä. Myös nimityyppien levinnässä on eroja. Kartasta 2 voidaan todeta, että Kalmisto-nimistö rajautuu melko selvästi Käkisalmen läänin (käytännössä sama kuin Käkisalmen Karjala) länsirajan itäpuolelle. Tähän sopii hyvin se, ettei tiettävästi myöskään 1500–1600-lukujen Savoa koskevissa historiallisissa lähteissä tavata Kalmistoja, vaan ainoastaan Kalma-nimiä. Käkisalmen läänin länsiraja vakiintui lähinnä 1400-luvulla, ja oli hallinnollisena rajana 1700-luvun alkuun saakka. Levintä viittaa vahvasti siihen, että Taulukko 1. Kalmisto- ja Kalma-kohteiden ominaisuuksia esimerkkialueilla. Kalmisto-nimet ja -hautapaikat ovat yleisesti olleet käytössä kyseisenä aikana. Kalma-nimiä esiintyy tiheimmin läänin länsipuolella Savossa, mutta kohtuullisen runsaasti myös Käkisalmen läänissä, etenkin sen pohjoisosissa. Levinnän, maastohavaintojen, nimistön ja perimätiedon erojen perusteella voidaan esittää hypoteesi, jonka mukaan Kalmistokohteita on pääsääntöisesti käyttänyt eri väestöryhmä kuin Kalmo-kohteita. Nimien levintä viittaa varsin selkeästi siihen, että Kalmokohteita ovat käyttäneet savolaiset ja Kalmistoja ortodoksikarjalaiset: Käkisalmen läänin länsiraja muodosti myös ortodoksiasutuksen länsirajan. Käkisalmen läänin melko runsaslukuiset Kalma-nimiset kohteet kuulunevat pääosin sille luterilaiselle väestönosalle, jota tiedetään muuttaneen alueelle jo 1580-luvulta alkaen, mutta jonka kirkkoverkosto näyttää rakentuneen pääasiassa vasta 1630-luvulta alkaen, silloinkin harvana.37 Päätelmää tukee havainto, että RajaKarjalassa, minne luterilaista asutusta päätyi vähän, on myös vähän Kalma-nimiä. Yleiskuvaa monimutkaistaa tosin se, että Kalmanimet näyttävät ainakin yksittäistapauksissa olleen myös ortodoksikarjalaisten käytössä. Tähän viittaavat esimerkiksi joihinkin Kalmakohteisiin liittyvä ortodoksisuuteen viittaava perimätieto sekä Vuokselan Noisniemen Kalmoimäestä löytynyt ortodoksinen metalliikoni.38 Nimet voivat esiintyä myös päällekkäin: esimerkiksi Ilomantsin Liusvaaran Kalmistoniemi tunnetaan rinnakkaisnimellä Kalmaniemi.39 Ainakin toistaiseksi jää selvittämättä, onko kyse nimien kulumisesta, nimilainoista vai siitä, että samaan paikkaan on haudannut kaksi eri väestöryhmää.40 Mikäli päätelmä Kalmo-nimistön leviämisestä Käkisalmen lääniin luterilaisen asutuksen mukana on oikea, merkitsee se sitä, että myös Kalmo-nimisiä hautapaikkoja on Itä-Suomessa käytetty aktiivisesti 1500- ja 1600-luvuilla. Käkisalmen Karjalan Kalmo-kohteiden oletettu 1500-luvun tai sitä nuorempi ajoitus ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ne ilmiön lähtöalueilla, esimerkiksi Savossa, voisi olla selvästi vanhempiakin. Kalmisto-nimiset kohteet ovat olleet hautauskäytössä ristiretkiajalta jopa nykyaikaan asti. Juuri verrattain myöhään jatkunut käyttö selittänee ainakin osin sen, että molemmantyyppisiä nimiä on säilynyt Itä-Suomessa melko runsaasti nykypäivään asti. Kentällä opittua: paikannimet muinaistieteen palveluksessa Esimerkkiaineiston perusteella voinee todeta, että paikannimiaineistoa ja arkeologista aineistoa yhdistelemällä voidaan saavuttaa ainakin pohtimisen arvoisia hypoteeseja. Varsin usein nimistö voi auttaa muinaisjäännösten paikantamisessa. Erityisesti tämä koskee suhteellisen nuoria kohteita, mutta poikkeuksiakin voi olla: esihistoriallisia kohteita koskeva käyttökelpoinen tieto saattaa kuvata vaikkapa paikan erikoista ulkonäköä tai sisältää selityksen paikan ulkoiselle olemukselle (esimerkiksi röykkiöitä Kiukuunniemessä).41 Arkeologin apuna ovat ensisijaisesti selkeän nimeämisperusteen sisältävät paikannimet. Tällaisesta esimerkkinä käyköön Ryssänraatoinrinne Parikkalassa.42 Erilaiselle perimätiedolle, jota on usein merkitty mm. Nimiarkiston aineistoon, ei pidä antaa suurta painoarvoa kohteen luonnetta tarkasteltaessa, mutta paikantamisessa sillä on selvää merkitystä. Perimätiedossa saattaa myös ydin olla totta – esimerkiksi paikan käyttö hautaamiseen – mutta muu aines voi olla yhdistelmää erilaisista ja eri-ikäisistä paikallistarinoista.43 Niinpä Ryssänraatoinrinnekin lienee ortodoksikalmisto, vaikka osa sitä koskevasta perimätiedoista, kuten ehkä paikannimikin, viittaa venäläisiin sotilaisiin. 121 Monitulkintaiset tai sisällöltään hämärtyneet nimet ovat ongelmallisia. Esimerkiksi Lappinimisiltä paikoilta saattaa maastotarkastuksissa löytyä vaikkapa kiukaanraunioita. Näiden yhdistäminen seudulta kadonneeseen saamelaisasutukseen voi olla turhan uskaliasta, sillä paikkojen nimitykset ja havainnot perustunevat pikemminkin paikan vanhaan jo unohtuneeseen asutukseen, jonka merkkejä paikalliset ovat myöhemmin – todellisen tiedon puuttuessa – kutsuneet myyttisellä Lappi-nimistöllä. Paikannimet muuttuvat, samoin nimeämisperusteet. Yleensä kuitenkin katsotaan, että mikäli asutus on paikalla ollut jatkuvaa, ovat myös paikannimet säilyneet samoina. Niiden merkityssisältö sen sijaan voi unohtua. Monien paikannimien merkitys hämärtyy vähitellen kulttuuristen muutosten myötä; näin on käynyt esimerkiksi maanviljelyskulttuuriin liittyvien nimien. Hautapaikkoihin liittyvää paikannimistöä on joskus haluttu myös aktiivisesti muuttaa neutraalimmaksi. Esimerkiksi Parikkalassa on talonnimi Kalmistonmäki muutettu 1900-luvun loppupuolella nimeksi Vanhapaikka ja kesämökin myötä Kuusamon Suininkijärven Ruumissaaresta on käytetty myös rinnakkaisnimeä Lomasaari.44 Paikoilla on lisäksi usein sekä virallinen maarekisterinimi että epävirallinen paikallisten käyttämä nimitys, joka on usein vanhempi. Virallinen nimi on usein kartoissa ja yleistyy pysyvän haja-asutuksen kadotessa. Tahattomiakin virheitä esiintyy: rinnakkaisnimien mukaan Ruumissaari on saattanut kartanpiirtäjän kynästä muuttua Ruissaareksi tai Rumissaareksi; kartoilta löytyneen virheellisen Kivijärven Kelmunsaarten oikea nimiasu on Kalmonsaaret.45 Yleisempää kuitenkin on, että kohteisiin ja samalla nimeämisperusteeseen liittyvä perimätieto vähitellen unohtuu. Näin esimerkiksi ortodoksikalmistoihin liittyvistä Kalmisto-alkuisista paikannimistä paikalliset asukkaat mieltävät edelleen, että nimet ja paikat liittyvät hautaamiseen, vaikkeivät enää tiedosta niitä ortodoksisen väestön muutamia vuosisatoja sitten käyttämiksi. Sen sijaan nimen ja ennen kaikkea melko yleisten luulöytöjen johdosta näitä kohteita selitetään usein sota-aikoihin liittyviksi haudoiksi. Myös Kalmanimien merkityksen liittäminen hautauksiin on nykyään unohtumassa etenkin murrealueen läntisillä reuna-alueilla. Tosin kohteiden tarkempaa luonnetta ei osata paikannimen perusteella tulkita sen ydinalueillakaan. Nimistöaineiston runsaan määrän vuoksi teemainventoinnit ovat sopivia kenttätyömenetelmiä, kun nimistöä halutaan hyödyntää arkeologisessa tutkimuksessa. Arkeologisten havaintojen ja historiallisten lähteiden perusteella voidaan myös ajoittaa nimistöä. 122 Viitteet 1 Esim. Laakso 2001; Laakso & Sepänmaa 2004a–b; Ruohonen 2001, 2007a-b. 2 Suutari 2007:11. 3 Pekkanen & Martimo 2006:98. 4 Suutari 2007:11; Nissilä 1975:20. 5 Pekkanen & Martimo 2006:99–205 ja Pekkanen & Martimo 2007:269–288. 6 Itä-Suomen osalta viimeksi esim. Alanen 2004, 2006, 2008. 7 Vuoden 2007 tilanne, luovutettu Karjala mukaan lukien; Paikkala 2007:7; Nissilä 1975:20. 8 SKES 1955:151–152; Häkkinen 2004:331. 9 Esim. Nissilä 1975:91; Huurre 1983:388–389. 10 MML PNR, Pekkanen & Martimo 2006:119. Ks. myös Jokipii 2001. 11 Paikoista on murteellisten muotojen ohella käytetty sisällöltään rinnakkaisina myös kokonaan muita nimiasuja; esimerkiksi Saarijärven Kalmarinjärven Kuolusaari tunnetaan myös nimellä Ruumissari (NA, Saarijärvi, Irma Savolainen 1971). 12 Hiekkanen 2003:482. 13 Esim. Soininen 1981:61–62, 280, 286; Alanen 2006; NA asiakirjanimet. 14 MHA c1 205, KA; MHA c1 206, KA; Seppänen 1999:95. 15 Ganander 1960 [1789]:30–31. 16 Makkonen 1989:199. 17 Ks. Schvindt 1892:103, 106–107; Uino 1997, appendix 1, passim. 18 Von Knorring 1833:46. 19 Ks. esim. Kirkinen 1970:24 ja viite 30; Katajala 2005:49. 20 Ganander 1997 [1797]:105. 21 Åbo Tidningar -lehti 3.9.1789. 22 Nissilä 1975:91. 23 Kuujo 1970:54–55. 24 Ruohonen 2001. 25 Pelkonen 1902. 26 Esim. Ruohonen 2002:33. 27 Ruohonen 2001:47–48; NA Sylvi Sääski 1937. 28 Viimeksi mainitun kunnan osalta rajaus merkitsee sitä, että pitäjästä käsitellään Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolista aluetta, käytännössä entistä Simpeleen kuntaa. Huomattakoon myös, että osa Kesälahden ja Kiteen kylistä kuului tosiasiallisesti Sortavalan pogostaan (ks. Könönen & Kirkinen 1975:87–88 ja Saloheimo 1986:19–25). 29 Rosengren 1882; Killinen 1889; Maukonen 1879. 30 Tutkimushistoriasta ks. esim. Laakso 2001:4–5. 31 Esim. Hiekkanen 1993. 32 Laakso 2001; täydennyksenä Laakso 2003. 33 Laakso & Sepänmaa 2004a–b. 34 Määrittelyn perusteista ks. Laakso 2001:5–6. 35 Ks. esim. Majoinen 2000:46. 36 Kansallismuseon historialliset kokoelmat 38043:1. 37 Kirkoista esim. Laasonen 1967:23–25. 38 Kansallismuseon historialliset kokoelmat 2298:191; Uino 1997:351, 367. 39 NA, Ilomantsi, Sirkka Heiskari 1970; vastaavia kohteita on myös mm. Korpiselän Korpijärvessä sekä Kiihtelysvaaran Keskijärvessä: NA, Korpiselkä, Matti Jeskanen 1963; NA, Kiihtelysvaara, Lasse Mertanen 1980. 40 Mielenkiintoisen lisän tähän etnisyyttä ja paikannimiä käsittelevään kysymykseen toisi Itä-Karjalan paikannimistön tarkastelu. 41 Ks. myös esim. Huurre 2000:49; Sarkkinen & Mäkivuoti 2000:150. 42 Ks. Laakso 2001:28–30. 43 Ks. esim. Huurre 1986. 44 NA, Parikkala, Lea Repo 1989; NA, Kuusamo, Jyrki Toivainen 1981. 45 NA, Ilmajoki, Ritva Rytikangas 1951; NA, Alavus, Minna Erkkilä 1987; NA, Kivijärvi, Vuokko Hosia 1971. Lähteet Arkistolähteet Hiekkanen, Markus 1993. Uukuniemen Papinniemen Kirkkokallion alueen kirkolliset ja asutusjäännökset. Kertomus virkamatkasta 14.10.1993. Museovirasto, Rakennushistorian osaston arkisto. Kansallisarkisto (KA), Helsinki Maanmittaushallituksen arkisto (MHA) Laakso, Ville 2001. Uukuniemen, Saaren, Parikkalan ja Rautjärven kyläkalmistojen arkeologinen inventointi 2001. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Laakso, Ville 2003. Parikkalan Rautalahden Ridan kalmiston tarkastus 5.7.2003. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Laakso, Ville & Sepänmaa, Timo 2004a. Kesälahden rautakauden–historiallisen ajan kohteiden arkeologinen inventointi 2004. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Laakso, Ville & Sepänmaa, Timo 2004b. Kiteen rautakauden–historiallisen ajan kohteiden arkeologinen inventointi 2004. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Maanmittauslaitos (MML) Paikannimirekisteri (PNR) Nimiarkisto (NA), Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Yleiskokoelma Pitäjänkokoelma Asiakirjanimet Rosengren, A. 1882. Muinaisjäännöksiä Kurkijoen kihlakunnassa. Luetellut kesällä 1882 A. Rosengren. Museovirasto, arkeologian osaston arkisto. Ruohonen, Juha 2001. Heinäveden Kalmosaaret. Historiallisen ajan hautapaikkojen arkeologinen inventointi 2001. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Ruohonen, Juha 2007a. Petäjäveden Kuolio-saaret. Historiallisen ajan hautapaikkojen inventointi 2007. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Ruohonen, Juha 2007b. Uuraisten Kuolio-saaret. Historiallisen ajan hautapaikkojen inventointi 2007. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto. Painetut lähteet Alanen, Timo (toim.) 2004. Johan Habermanin maantarkastusluettelo Pien-Savosta 1620luvulta. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 131. Alanen, Timo (toim.) 2006. Säämingin ja Rantasalmen maantarkastusluettelo vuosilta 1562–1563. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 137. Alanen, Timo (toim.) 2008. Lars Röösin Pien-Savon verollepanomaakirjan tilusselitykset vuosilta 1643–1646. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 150. Ganander, Christfrid 1960 [1789]. Mythologia Fennica. 3. p. Helsinki. Ganander, Christfrid 1997 [1797]. Nytt Finskt Lexicon. Nuutinen, Liisa (toim.) Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 676. Hiekkanen, Markus 2003. Viipurin lääni – rautakaudesta keskiaikaan. Karjalan synty. Viipurin läänin historia I:475–504. Huurre, Matti 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Kuusamo. Huurre, Matti 1986. Päätön Maija ja Paha kurki. Paikannimien salaisuuksia. Kotiseutu 2/1986:74–78. Huurre, Matti 2000. Inventoinnista ja paikannimistäkin. Muinaistutkija 4/2000: 48–49. Häkkinen, Kaisa 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Juva. Jokipii, Mauno 2001. Suomen hautasaaret. Laitinen, Erkki (toim.) Ruumis- ja Kalmasaaret. Kaukana kirkkomaasta. Hankasalmen kotiseutuyhdistyksen julkaisuja 3:19–44. Katajala, Kimmo 2005. Suurvallan rajalla. Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa. Vammala. Killinen, Kustaa 1889. Muinaisjäännöksiä ja muistoja Sortavalan kihlakunnassa. Luetteloja Suomen muinaisjäännöksistä XVI. Kirkinen, Heikki 1970. Karjala idän ja lännen välissä I. Venäjän Karjala renessanssiajalla (1478– 1617). Historiallisia Tutkimuksia LXXX. von Knorring, Frans P. 1833. Gamla Finland eller det fordna Wiborgska Gouvernementet. Åbo. Kustavin paikannimiluettelo 1987. Kustavin kulttuurilautakunta. Kustavi. Kuujo, Erkki 1970. Sortavalan kaupunki Ruotsin vallan aikana. Sortavalan kaupungin historia: 23–60. Könönen, Aulis & Kirkinen, Heikki 1969. PohjoisKarjalan historia I. Keskiajasta Stolbovan rauhaan. Joensuu. Laasonen, Pentti 1967. Pohjois-Karjalan luterilainen kirkollinen kansankulttuuri Ruotsin vallan aikana. Suomen Kirkko-historiallisen Seuran Toimituksia 72. Majoinen, Eeva-Riitta 2000. North Karelian Village Cemeteries. Kontaktstensil 42:45–48. Makkonen, Heikki 1989. Kuolema ortodoksisessa perinteessä. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja N:o 1. Maukonen, J. 1879. Muinaisjäännöksiä Liperin kihlakunnassa. Luetteloja Suomen muinaisjäännöksistä V. Nissilä, Viljo 1939. Vuoksen paikannimistö I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 214. Nissilä, Viljo 1975. Suomen Karjalan nimistö. Joensuu. Paikkala, Sirkka 2007. Paikannimien etymologisesta tutkimuksesta Suomessa. Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146:7–9. Pekkanen, Risto & Martimo, Pentti (toim.) 2006. Kielletyt kartat. Karjala 1928–1944. Porvoo. Pekkanen, Risto & Martimo, Pentti (toim.) 2007. Kielletyt kartat 2. Luovutetun Karjalan kylät ja tilat. Porvoo. Pelkonen, Antero 1902. Entisajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXII. 123 Ruohonen, Juha 2002. Väliaikaista kaikki on vaan? Historiallisen ajan hautasaaret arkeologisina kohteina. Muinaistutkija 4/2002:32–43. Saloheimo, Veijo 1986. Pohjois-Karjalan historia II. Toinen korjattu painos. Joensuu. Sarkkinen, Mika & Mäkivuoti Markku 2000. Inventointia Pohjois-Pohjanmaalla. Arkeologinen inventointi. Opas inventoinnin suunnitteluun ja toteuttamiseen:140–152. Schvindt, Theodor 1892. Tietoja Karjalan rautakaudesta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Helsinki. Seppänen, Paavo 1999. Sulkavan historia I. Sulkava vuoteen 1860. Sulkava. SKES 1955–1981. Suomen kielen etymologinen sanakirja. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XII, 1–7. Soininen, Arvo M. 1981. Pohjois-Savon asuttaminen keski- ja uuden ajan vaihteessa. Helsinki. Historiallisia tutkimuksia LVIII. 2. täydennetty painos. Suutari, Toni 2007. Peruskartan nimet Aabrahaminkarilta Öövedenkankaalle. Suomalainen paikannimikirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146:11–13. Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Summary: A Cemetery in the Woods – East Finnish Burial Sites in Place Names and in the Landscape Place names have not been very widely utilized in Finnish archaeology. Inspired by some recent field work by the authors, an example of their use is presented in this article. The meaning of the Finnish word kalma is ‘grave’ or ‘site for burial’; kalmisto means ‘site for burial’. Archaeological sites with these types of place names were surveyed in two areas in the eastern part of Finland, and they serve as a case study. According to field observations, cemeteries with Kalma place names are different from the sites with Kalmisto names. For example their typical location – in relation to the cultural and natural landscape – is different. Also the distributions of the sites, as well as the oral tradition connected with them, are different. The distribution implies that the Kalma sites were mainly used by the Lutheran population, and the Kalmisto sites by the Orthodox Karelian population of Käkisalmi Province. The distribution also suggests that the sites were used at least in the 16th–17th centuries. It appears that thematic surveys are the most useful form of archaeological field work when utilizing place names that refer to potential ancient sites. Archaeological data can also be useful for dating certain types of place names. 124